Jos taivas ei tipu niskaan, eikä Hoas halua riistää jostain kumman syystä iloamme näen 20 yön jälkeen uuden (todellakin UUDEN, valmistunut toukokuussa!) uljaan 20m2 huoneeni, Inkan samankokoisen huoneen, sekä yhteensä 19m2 edestä keittiötä ja kylpyhuonetta. Odotus on kova, eikä mikään ihme, sillä olen tahtonut muuttaa niin kauan kuin muistan.

Jo pienenä mietin millainen ensimmäisestä asunnostani tulee, mietin sisustusta, käytännön asioita, rahan menoa... On vaikea selittää miksi haikailin niin kovasti itsenäisyyteni perään jo tuolloin, vaikka perheessämme ei ollut niin paljon samoja syitä, jotka johtivat asunnon hakemiseen jo nyt.

Muistan kuudennen luokan loputtomat paperipinot, joihin olin hahmotellut sisustusta, sekä laskenut elämiskustannuksia, niin realistisesti kuin suurperheessä asuva kuudesluokkalainen osaa kuvitella... ...eli hyvin paljon liikaa. No, jos suunnitelmista ei muuta hyötyä ollut niin ainakin äiti sai mojovat naurut! :) Kuudennella olin myös päättänyt, että muuton aika on heti silloin kun täytän 18.

Noin puolitoista vuotta sitten tajusin, ettei minun tarvitse olla 18 muuttaakseni, riittää kun saan luvan vanhemmiltani, siis äidiltäni. Päätin hakea syksyksi 2008 soluasuntoa Hoasilta, joten etsin tulonlähteen (lastenhoitoa ja 4H ikäihmistenpalvelu) ja aloin vähitellen ostamaan tavaroita joita yksin asuessa tarvitaan välttääkseni suuret menoerät juuri ennen muuttoa. 

Muuttosuunnitelmat Inkan kanssa alkoivat, kun kerroin omista suunnitelmistani hänelle. Puhuimme itsenäistymisestä, asumisesta ja kaikesta asiaan liittyvästä, myös siitä miten paljon minua arvelutti mennä soluun asumaan. Yhtäkkiä totesin Inkalle, että hän voisi muuttaa kanssani! Onnekseni Inka innostui ja aloimme yhdessä väsäämään muuttosuunnitelmia, jotka kaatuivat toisen vanhempien kieltoon. Mutta olimme jo päättäneet olla kämppiksiä, joten soluelämä tuntemattomien kanssa ei enää houkutellut, joten odotimme 18 vuoden ikää.

Meillä on Inkan kanssa ikäeroa 2 päivää, joten 18-vuotis syntymäpäivien juhlistamisesta tuli kaksinverroin pidemmät ja ne huipentuivat asuntohakemuksen jättämiseen syksyä varten, kuten oli puolitoista vuotta sitten sovittu. Mitäköhän 19-vuotis syntymäpäivistä tulee, kun juhlat juhlitaan saman katon alla? :)

Tähtäsimme alunperin muuttamaan vasta syyskuussa, jolloin tuet alkavat taas juosta. Myöhemmin kuitenkin pähkäilimme, että voisimme ottaa asunnon vastaan jo elokuussa hyvän sattuessa vaikka elokuu meneekin köyhissä tunnelmissa, koska silloin meillä on enemmän varaa valita kunnollinen asunto; ei tarvitse muuttaa ylppäreiden keskellä; saamme asunnon helpommin, koska kaikki ei ulkopaikkakuntalaiset haluavat muuttaa tukien vuoksi syyskuussa; ja onhan se aina mukavaa muuttaa ennemmin kuin myöhemmin!

Muutama päivä sitten saimme tiedon, että meille oli varattu uusi toukokuussa valmistunut kaksio haluamastamme kaupunginosasta. Esisopimus ja takuuvuokran kuitin kopio on lähetetty, odotus on kova. Kestohymyä on kestänyt tiedosta asti ja se luultavasti jatkuu koko loppukesän. Kaiken optimismin keskellä olen kuitenkin aina vähän epäröivä. Mitä jos taivas sittenkin tippuu niskaan? Mitä jos huomenna selviää, että olen laittomasti Siperiasta adoptoitu lapsi ja minut lähetetään heti takaisin?

Tuskin, mutta aina saa pelätä ettei pety.